keskiviikko 15. huhtikuuta 2009

41. Atomi

Aikaa oli vain torkahtaa. Paljon pyöri kaikkien mielissä. Dynamiikat lentokoneella tulemisen ja kiistäjän menemisen välillä olivat vahvat. Autiomaa ruokki suuria liikkeitä. Ennen täällä olivat keränneet voimiaan mongolit, antikaupunkilaiset.

Kun kiistäjä oli poissa joukosta, tilanne oli epävakaa. Ihmiset olivat häriintyneitä. Kiistäjän piti olla joukosta tuimin ja nihkein ja juuri hän oli rakastunut. Valtava ihastuminen ja vieläpä kahteen naiseen oli ilmeisesti vastapainoaa elinikäiselle kiistämiselle. Kiistäjästä oli autiomaassa kuoriutunut balladi. Tämä loukkasi tietäjää, kävi hänen itsetunnolleen. Myös Väinämöinen oli seonnut nuoriin naisiin ja Kekkosestakin puhuttiin niitä ja näitä. Nyt kiistäjästä oli tullut niitä miehiä.

Rakennustyömaan miehet, eestiläinen ja spiidveiveljekset katselivat hiljaisina toisiaan kunkin nyhertäessä jotain merkityksetöntä tahollaan, tai vain tuijotellessa sinne ja takaisin. He kykenivät näkemään itsensä tässä tilassa, autiomaahan tuomitun hiljaksiin pois ruostuvan laivan ja uuteen eloon herätetyn lentokoneen välissä. Se tiedettiin, että mekaniikka veisi heidät pois ja mekaniikka oli heidät myös tänne tuonut hajoavalla Chevrolet Vanilla, enduromoottoripyörällä ja Antonov kakkosella. Vain lentävä kone oli enään jäljellä.

Täällä autiomaassa oli kiistäjä tehnyt suuren ratkaisunsa ja jäänyt pois koneesta. Hän ei ollut vieteltävissä mekaniikalla. Täällä autiomaassa oli tietäjä tunnustanut kiistäjän paremmakseen rakkauden asioissa ja verrannut häntä Kekkoseen.

Täällä ei seppä ollut muuttunut miksikään ja täällä näki taikuri sepässä vanhan sotilaan. Myös Timur tunsi miehen. Seppä ei ollut ensimmäistä kertaa silkkitiellä. Hän tunsi sen itsekin. Nimet kartalla, kuten Karaganda, olivat hänelle epämiellyttävän tuttuja. Epämiellyttävän siksi, että tuon geneettisen muistin liikahdus tuntui pallean yläosissa ja hetkellisenä paineena silmien takana. Sama muisti, joka sai sepän varmaksi työskennellessään metallin parissa. Sama muisti, joka lähensi hänet muihin oikeisiin työmiehiin. Sama muisti, joka silloin kun ei tuntunut, ajoi sepän turmion teille.

Tuo muisti johti kohti syvenevää äärettömyyttä, jossa suuret mysteerit liikkuivat kaskelottien ja jättiläismustekalojen tavoin syvemmällä, kuin minne ihminen koskaan happilaitteillakaan pääsisi. Ainoastaan valtaisia kalmarin luurankoja löytyi toisinaan todisteina kaskelottien vatsasta, eikä enää niitäkään, koska kaskelotteja ei saanut pyytää. Hän näki tuon syvän unholan taikurin lähes joka liikkeessä ja hänen kanssaan matkustaminen oli sepälle kuin terapiaa. Seppä tiesi, että kiistäjälläkin oli paikkansa kaskelottien valtakunnassa. Heillä kaikilla oli. Taikuri tiesi sepän olevan kuilun reunalla ja koska hän oli joukosta rauhallisin, oli pudotuskin syvä.

Kun aurinko nousisi ja lentokone pakattaisiin matkalle kohti Intian valtamerta, seppä lentäisi sitä. Hänen tulisi lentää nämä miehet eteenpäin. Seppä katseli autiomaan äänettömyydessä seisovaa konetta. Se näytti pontevalta heinäsirkalta, jolla oli propelli nenässään. Lastiruuman neljä pyöreää ikkunaa näyttivät lelumestarin tekemiltä. Kone voisi olla Pinokkion työkalu. Seppä tuijotti isoja käsiään ja ajatteli, että näin isoilla käsillä voi ottaa tuollaisen lentokoneen kouraansa ja lennättää sitä niin kuin pikku poika. Pelkästään katselemalla lentokonetta seppä ymmärsi, miten sen oli tarkoitettu käyttäytyvän. Vaijeri, vivut, saranat, pyörät, siipipinnat, propelli ja moottori. Kone ei saisi sakata, eikä sillä saisi pelleillä – sitä pitäisi vain lentää.

Spiidveiveljekset kuorsasivat lentokoneen alumiinisessa sisäontelossa niin läpitunkevasti, että eestiläinen oli siirtynyt nukkumaan ulos. Hänellä ei ollut makuupussia, vaan oli kääriytynyt lentokoneen varustuksiin kuuluvaan sammutushuopaan ja edelleen nuotiopaikan hiekkasuojana käytettyyn muovipeitteeseen. Mies oli kokonaan muovirypisteensä sisällä ikään kuin säilöttynä uutta päivää varten. Seppä hymyili muovikasalle, muttei halunnut itse nukkua.

Autiomaassa yksin valvoessaan hän muisti, kuinka oli aikanaan mennyt naimisiin rannalla. Se oli ollut hienoa. Hääyönä oli ollut yhtä hiljaista ja luonto oli ollut yhtä suuri. Silloin oli kuulunut aaltojen ääni, nyt kuului pieni tuuli. Seppä tunsi vieläkin liikuttuvansa, eikä voinut ymmärtää miksi sellainenkin hienous oli tarkoitettu vain hetkelliseksi. Miksi hän, joka oli isona miehenä tehnyt töitä ja pysytellyt uskollisena vaimolleen olikin näin jälkikäteen katsottuna ollut vätys ja vielä riipaisevampaa, pelle.

Ei seppä ollut pelle. Koko muu porukka vain pelleili hänen ympärillään ja osin toki myös hänen kustannuksellaan. Missä pelleily loppui, sen tiesi vain seppä itse, eikä tuolloin osannut uskoa tietoonsa. Ennen ikuisuuden rakennustyömaalle joutumistaan hän ei edes tiennyt, että pelleilystä voisi puhua, saatikaan että itse vätyksenä ja tosipellenä voisi saada isoja asioita aikaan. Niin isoja, että autiomaasta haettaisiin kaksitasoisella alumiiniankalla.

”Metamorfoosi on lähes täydellinen.” Seppä mutisi yksikseen ja katseli hymyillen ympärillään lojuvia ukkoja. Yksi nukkui rynnäkkökiväärin kanssa ja toinen oli tosiaan kadonnut pressunyssäkkään. Säätäjän naapurin veljeksien kuorsaaminen koneessa sai konesirkan fyysisesti sirittämään, jopa vaijerit tärisivät hieman. Säätäjä oli kyljellään hivuttaunut kylmissään lähes nuotion hiilloksen päälle. ”Väsynyt matkasta. Kymmenen senttiä vielä, niin parta syttyy tuleen.” Sepällä oli rinkassaan yksi taikurin armeijan makuupusseista ja koska ei itse aikonut käydä yöpuulle, niin peitteli sillä säätäjän ja potki hiillosta hieman kauemmaksi.

”Kiitti.” Kuului parrasta.

Tietäjän tähtikravatin liike erottui hämärässäkin. Se oli sidottu roikkumaan Antonovin mahasta lähtevien pyörien kannatinrakenteisiin ja tietäjä itse nukkui suoraan koneen alla pää menosuuntaan. Bossin puku oli kääritty rullaksi ja tungettu tiukkana nyssäkkänä pyörien tukirakenteiden väliseen kulmaan, ettei tuuli veisi hienoa pukua. Seppä arveli, että tietäjä nukkui koneen alla suojassa mahdolliselta sateelta, kuten kotikylänsä miehet humalassa traktorin alla. Seppä oli nähnyt samanlaista toimintaa Siperiassa. Tietäjällä oli peittonaan musta nahkatakki, jossa oli kultainen leijona ja Revlon –pinssi.

Lopun aamuyötä seppä siirteli porukan hieman levällään olevia kamoja koneen sivuoven tuntumaan, jotta päästäisiin reippaammin lähtöön ja mietiskeli siinä sivussa kiistäjää morsiamiensa kanssa. Sepästä tuntui, että kiistäjälle ja tytöille kävisi hyvin. Ei ollut syytä huoleen, mutta seppä joutui kyllä tunnustamaan itselleen olevansa vähintäänkin utelias miettiessään, miten arki siellä tuplasulhona ja paimenkansalaisena mahtaisi sujua. Ei hänellä tietenkään ollut selitystä, miksi kiistäjä yhtäkkiä oli nomadina kuivuneen Aral-järven rannalla, eikä sille, miksi kaksi kazakstanilaissiskosta suostui hänelle emänniksi ylipäätään.

Siinä tavaroita kanniskellessaan seppä katsoi tarkasti ympärilleen ja havahtui toteamaan, ettei hänellä loppujen lopuksi ollut selitystä millekään. Keitä olivat nuo mekaanikkoveljekset lentokoneessa? Miksi oli löydetty lentokone ja siihen sopiva eestiläinen lentäjä säätäjän nurkista? Miksi hänen vaimonsa katsoi viisikymppisen valtion virkamiehen paremmaksi mieheksi kuin uskollisen ja rehellisen sepän? Seppä jäi seisomaan Kazakstanin aamuyöhön ja yritti miettiä, mille hänellä sitten olisi selitys? Mikä olisi hänen totaalinen tietonsa – tieto jota ei voitaisi spekuloida, eikä perustella?

Hän tajusi, ettei osannut selittää isoja asioita – näennäisen fyysisiä, kuten ilmastonmuutoksia historiassa tai metafyysisiä, kuten sitä syvää sinistä äärettömyyttä, jota silloin tällöin näki.

Sitten hän yritti selittää pieniä asioita, mutta selittämättömien muuttujien summa tuntui pysyvän vakiona, eli äärettömänä. Jossain siellä selittämättömien asioiden loputtoman plasman kuorella oli pieni joukko puujalkoja, kuten se, että koppakuoriaisen kuori oli kitiiniä, jota seppäkin oli oppinut toistelemaan. Hietakuoriainen kutitti juuri sepän jalkaa kiivetessään ylös säärikarvastossa ja sai aikaan niin suuren kysymysten hyöyn olemassaolostaan, rakenteestaan, periaatteistaan ja suhteistaan seppään, autiomaahan ja historiaan, että selittämättömyyden syvä sini värähti välittömästi silmäkulmaan.

Kaikista pienin oli atomi ja sitäkin pienempi fotoni ja neutroni. Samanlaisella lopetettiin tosin maailmansota ja uhottiin tuhota maailma ja samalla pelastaa se. Atomit, neutronit, protonit, elektronit...mitä kaikkia niitä nyt olikaan. Yhteisenä tekijänä ympyräliike.

Seppä katsoi taivaalle ja mietti omaa liikettään auringon ympäri. Oliko hän protoni tai neutroni jossain atomissa, kenties alkuaineessa. ”Siinä tapauksessa minä haluan olla protoni rautaa.” Seppä oli tyytyväinen itseensä. Hän halusi jotain. Se tuntui vahvemmalta kuin yrittää selittää mitään. ”Haluamassahan täällä ollaan.” Seppä kiteytti viisauttaan. ”Haluta jotain on aina parempi kuin yrittää selittää mitään.”

Sitten hän muisti runoilijan sanoneen, että pitää olla kiltti ja että kiltteys on totaalista. Seppä katsoi kalashnikovin kanssa nukkuvaa taikuria ja tiesi, että tällä oli kaksi lasta. Hän katsoi taikuria, koska kiltteyden ajatteleminen johti hänet ajattelemaan rakkautta ja taikuri oli kyselemättömän totaalisen rakkauden kohde, kahden lapsen isä.

Pala kurkussa seppä katsoi nukkuvia miehiä ja arveli, etteivät he koskaan pystyisi rakastamaan toisiaan, kuten taikurin lapset rakastivat isäänsä. ”Mutta me emme ole unohtaneet.” Seppä mietti. ”Me kuolemme kohti rakkautta. Unohdamme unohtamisen.” Hetken verran kaikki ikuisuuden rakennustyömaan ympärillä näyttäytyi sokaisevan selkeässä valossa ja mikä kaiken siinä valossa näkyvän informaation jälkeen oli ajatuksiin puettavissa oli varmuus siitä, että työmaa on todellinen. Sen selitys näytettiin juuri ja saman tien sitä ei enää pystynyt selittämään. Jäljelle jäi vain varmuus ja sekin olisi helpoin asia unohtaa.

”Kukkuu!” Kuului lentokoneen alta. Tietäjä makasi huulet yhteen puristettuina ja kädet puuskassa peitettä toimittavan nahkatakin alla. Tietäjä katsoi haastavasti seppään. Hän oli seurannut seppää jo jonkin aikaa, herännyt ja ollut läsnä, kun tietoa oli liikkunut. ”Mitä siellä näkyi?” Tietäjä kysyi.

”En osaa sanoa. Jotain spiraalin muotoista.”

”Vai niin. Oliko mitään kummajaisia – joustiaisia tai viiksiäisiä?”

”No, semmoista perussärinää. Runsauden sarvi.”

”Totuuden torvi. Siellä Niagaran koskella sai soitella poronpillutorvella.” Tietäjä lauloi tuppipelin voittolaulua. ”Tupesta ei huudella!”

”Eiköhän herätetä muutkin.” Seppä avasi Antonovin oven. ”Aurinko nousee kohta.”